Tulispa joku kahville

"Tulispa joku kahville - ajattelin ja tirautin yksinäisyyden tuskissani muutaman kyyneleen. Heti perään kuitenkin totesin tietäväni että ei, ei kukaan tule. Ei tänään eikä huomenna. Saan tyytyä juomaan kahvini yksin, haaleaksi jäähtyneenä ja yhdellä kulauksella - pian joku kuitenkin tarvitsee äitiä johonkin. Ja niin, heti joku tarvitsikin - Luukas tuli kysymään että ajetaanko kilpaa. Hän huomasi äitillä olevan paha mieli, antoi oikein ison halin ja silitti. Voi rakkaus, onneksi mulla on sinut ja veljesi. Olisin muuten hukassa."

Kotiäitien yksinäisyys on valitettavan yleistä, mutta tietoisuus siitä on puolestaan valitettavan harvinaista.

Jos äiti-ihminen jossain erehtyy sen sanomaan että on yksinäinen, niin kuin apteekin hyllyltä joku fiksu täräyttää että "sulla on sentään lapset, jollain ei ole edes niitä". Ihan niinkuin lasten olemassaolo poistaisi oikeuden kokea yksinäisyyttä - sama pätee itse asiassa kaikkiin negatiivisiin fiiliksiin mutta niihin pureudutaan joku toinen kerta. 

Kyllä - mulla on kaksi lasta. Ja kyllä, mullahan on mieskin. Ja koira! Vaikka olenkin todella perhekeskeinen tyyppi ja maailman kiitollisin mun perheestä, niin tarvitsisin kipeästi muitakin ihmiskontakteja kuin nämä. Sellaisia ihmiskontakteja joista mä en ole vastuussa millään tavalla - joita mun ei tarvitse vahtia silmä kovana, tai kieltää vaikka tunkemasta sormia pistorasiaan. 

Olis huippua, jos ois joku jonka kans vaikka kahvitreffata kylillä, tai jonka kanssa viedä lapset leikkipuistoon. Olis ihanaa, jos ois joku jolle kertoa päivän pienistä iloista, suruista tai ärsytyksenaiheista matalalla kynnyksellä tai täysin ilman kynnystä ihan henkilökohtaisesti - tähänhän mä oon nyt käyttänyt somea, kun en viitsi M'n puhelinta tykittää täyteen viesteistä työpäivän aikana. Oon tainnut aiemmin sanoakin, että Instagramista on tullut mulle todella tärkeä harrastus - ja sen merkitys vaan korostuu yksinäisinä hetkinä. Saan sieltä kerrytettyä senverran sitä vuorovaikutusta, juttuseuraa ja ihmiskontakteja, että pysyn järjissäni. Sosiaalisessa mediassa parasta on nimenomaan se sosiaalisuus, vaikkei se ruudun toiselta puolen toiselle puolen tapahtuva vuorovaikutus poista tarvetta ihmiskontakteille ihan oikeassakin elämässä. Mutta onpahan edes jotain. Eden sen vähän verran.

Kai sitä pitäisi vaan mennä ja hankkia niitä kavereita - mutta kun sekään ei ihan niin helppoa ja yksinkertaista aina ole että vaan mennään ja hankitaan ja sitten ollaan niin onnellisia ilman tietoakaan mistään yksinäisyydestä. Hitto kun oiskin!

Sitä kun kantaa tälläkin hetkellä sisällään turvassa entisen parhaan ystävänsä salaisuuksia sillä aikaa kun hän uuden parhaan ystävänsä kanssa jauhaa sitä itseään minusta ja minun salaisuuksistani, ei ihan vaan sormia napsauttamalla mennä ja hankita uusia ihmisiä elämään. 

Mulla on kyllä ystäviä, kaksi. Mutta heilläkin on oma kiireinen elämänsä. Heilläkin on vuorokauden tunnit täynnä, ja jos ne eivät ole täynnä niin sitten väsymys kaataa sänkyyn.

Enkä mä heitä tästä millään tavalla syyllistä, ja he myös tietävät sen. He tietävät että olen jokatapauksessa ihan h*lvetin kiitollinen jo pelkästä heidän olemassaolostaan. 

...

"Oikoluin" juuri tämän postauksen, ja totesin ihan ääneen että jaa, sellainen avautuminen sitten tällä kertaa. Mieli tekisi jättää julkaisematta, mutta.. Ei. 

Tällaisten asioiden ja/tai tunteiden kanssa ei kukaan ole koskaan ainoa maailmassa. Ja usein se, että saa mieltä painavan asian ulos, helpottaa jo kummasti olemista. Nyt vaan M'n iltavuororupeama nosti tämän kaiken pintaan, ja oli oikea hetki purkaa se.

Mä tiedän, että siellä on useita jotka käyvät läpi näitä samoja tunteita, ja haluan vain sanoa että tsemppiä. Ihan hirmuisen paljon tsemppiä.🖤

🖤 Tiia Krista Annika