No, niin - tänään oli sellainen päivä.
Lähdettiin Rasmuksen kanssa hakemaan Luukasta päiväkodista. Ihan normijuttu, mutta siinä on kaksi riskiä:
1. Rasmus ei viihdy vaunuissa - tai viihtyy jos tähtien asento on just eikä melkein oikea, vaunut eivät pysähdy hetkeksikään eikä niissä tarvitse olla kauaa. Mutta jos näin ei ole niin...
ja 2. Luukas ei välttämättä lähde ihan nätisti, tai lähellekkään nätisti mukaan. Varsinkaan, jos pikkuveli on mukana hakemassa. Voi olla että joutuu juoksemaan perässä, nappaamaan kainaloon kantoon tai raahaamaan perässä kädestä pitäen.
No tällä mukavalla iltapäiväkävelyllä tapahtui kaikki mahdollinen noista.
Kaikki meni hyvin päiväkodin pihaan saakka, ehdin jopa hetken aikaa jutella ihan rauhassa hoitajan kanssa että miten Luukaksen päivä oli mennyt.
Rasmus alkoi kitistä siihen malliin, että jos ei kohta liikuta niin huutokonsertti on korviahuumaava ja sydäntäsärkevä, eikä muuten lopu ihan hetkeen. Huikkasin siinä vaiheessa Luukakselle hoitajan kanssa keskustelun lomasta että tule Luukas, lähetään kottiin! Kuuroille korville, kuinkas muutenkaan.
Rasmus alkoi hermostua koko ajan enemmän, ja sitten alkoi itku - lähdin hakemaan Luukasta, ja kuinkas muutenkaan.. poika lähti karkuun. Sain kopattua kantoon siinä, kun yritti pirulainen kiivetä kiipeilytelineeseen. Ja huutohan siitä sitten alkoi.
Mulla oli kaksi huutavaa lasta - yksi vaunuissa, yksi sylissä. Kumpikin huusi niin kovaa että korvissa soi, ja varmasti koko asuinalue sen kuuli.
Kolmevuotias ei suostunut kävelemään itse, joten kannoin häntä sylissä niin kauan kun pystyin - rimpuloinnin takia en kauaa pystynyt, kun siinä oli ne vaunutkin lykittävänä. Laskin maahan ja nappasin kädestä kiinni että hei, nyt mennään - kaikilla voimillaan laittoi vastaan ja yritti heittäytyä maahan, mutten antanut.
Ja edelleen, mulla oli kaksi huutavaa lasta - toinen vaunuissa, toinen kädenjatkeena perässä raahattavana.
Päästiin ehkä noin puoleenmatkaan, kunnes oli pakko pysähtyä rauhoittelemaan Rasmusta, ja... huomasin että ohi meni pöristen tutunnäköinen auto ja tajusin että ei hitto, mies on menossa kotiin. Kaivoin äkkiä puhelimen taskusta ja soitin että: "Ajoit ohi, käännyppä takasin. Tuu hakemaan Luukas autolla, minä en pysty tähän, ei tuu mittään."
Ja niin saapui pelastava enkeli helpottamaan tätä kauhujen kotimatkaa vähän - M' nappasi Luukaksen kyytiin ja minä nostin pää punaisena huutavan Rasmuksen vaunuista syliin ja kävelin kotiin.
Jos jossain äitiydessä on mun heikko kohta, niin se on siinä että pojat saavat yhtäaikaa jossain hermoromahduksen.
Ja sitä käy itseasiassa aika usein, mutta kotona mä kykenen hallitsemaan tilanteen ja selvittämäänkin sen kaikkien hyväksi suht nopeasti.
Mutta jos ollaan jossain muualla kuin kotona.. En tiedä mikä siinä on, mutta mulla menee helposti kuppi nurin itselläkin enkä kykene olemaan niin rauhallinen mitä tän tapahtuessa kotona.
Onko se häpeä? Nimettäin, kyllä mua "vähän" hävetti kun muut lapset, muiden lasten vanhemmat ja ohikulkijat tuijottivat järkyttyneenä.
Eikä siinä, olisin saattanut ainakin lapsettomana tuijottaa itsekkin jos näen äidin jolla on vaunuissa huutava vauva ja perässä roikkuva "EN HALLUU KOTTIIN" nonstoppina huutava leikki-ikäinen poika.. Huh.
Mua hävetti kaikkein eniten se, ettei mulla pysynyt pakka koossa - että olin oikeasti ihan kädetön, en tiennyt mitä tehdä ja että mulla meni kuppi nurin.
Jotenkin siinä alkumatkan vänkäämisen jälkeen tuli sellainen fiilis että ei hitto, mitähän kaikki "silminnäkijät" mahtaa tästä showsta ajatella.. kun huomasin että meitä tuijotetaan - suunnasta jos toisesta, ja vielä ainakin kolmannestakin.
Kun pääsin tuskanhikeä valuvana ja kyyneleet poskilla vihdoin kotiin, hörppäsin kahvin ja söin M'n rauhoitellessa Rasmusta tuon shown jäljiltä. Sitten se iski - p*ska äiti-fiilis.
Miten tää meni näin perseelleen?
Miten mä en handlannut tilannetta?
Miten mulla ei kestänyt hermot?
Olin siinä tunnemyrskyssä ihan sitä mieltä että minä en muuten hae Rasmuksen kanssa Luukasta hoidosta enää kertaakaan. Kukapa ei olisi?
Iltalenkillä sain päästeltyä viimeiset savut korvista ulos, ja nyt mieli on jo ihan seesteinen ja anteeksiantava itseäni kohtaan - näitä sattuu kaikille.
Me yritetään huomenna uudestaan, ja yritetään vielä monenmonta kertaa.
Joku kaunis päivä me onnistutaan.
Loppuun vielä yksi fun fact: tää episodi hävettää mua vieläkin, niin paljon, että mua hävettää myös julkasta tää postaus.
🖤 Tiia Krista Annika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti