Viimeinen viikko on ollut raskas.
Niin raskas, että mä oon +-1000 kertaa ollut aivan valmis heittämään hanskat tiskiin, pakkaamaan kamani ja ottamaan äkkilähdön Havaijille.
Mutta kuten huomata saattaa, niin täällä mä edelleen oon - ihanku mulla ois rahaa tosta noin vaan ottaa ja lähteä. Ja siks toisekseen, ei luonne anna periks luovuttaa. Ja kolmanneks, vaikka äitiys osaa olla hiton rankkaa ja lapset hiton hankalia käsiteltäviä, niin äidinrakkaus on rajatonta.
Meidän kolmevuotias tuppaa usein todeta että "minulla on rankka elämä" ja tällä kuluneella viikolla se on tuntunut pitävän paikkansa täysin - on muuten näkynyt ja kuulunut, ja kirjaimellisesti tuntunut niinsanotusti nahoissa myös - on varmasti joinain päivinä ihan naapureillekin tullut selväksi.
Ainoa paikka jossa hän suostuu nukkumaan on isin ja äitin sänky, pikkuveljeltä viedään käsistä kaikki, lyödään potkitaan ja tönitään, raivotaan kaikesta ja ihan kokoajan.
Pikkuveli taas on nukkunut nyt todella huonosti - nukahtaminen on työn ja tuskan takana, päiväunet ovat ihan olemattomia ja yöllä heräillään jatkuvasti.
Ja kun tähän ynnätään vielä se, että oon ollut poikien kanssa lähes 24/7 keskenään - M' on kulkenut koulussa ja sen lisäksi omilla menoillaan joka ilta - kuinka kaikki tämä osasikaan sattua samaan aikaan? Huh.
Äitin unipankki huutaa täydennystä, pää omaa aikaa ja kroppa lepoa. Voin ihan hyvällä omallatunnolla myöntää ettei mun hermot ole aina kestäneet, olen huutanut pää punaisena ja painellut toiseen huoneeseen laittaen kädet korville että saisin edes hetken taukoa siitä raivorääkymisestä. Päästänyt isoimmat ärsytys-savut korvista ulos ja vetänyt syvään henkeä, että jaksaisin taas olla se järkevä aikuinen joka auttaa lapsen siitä räjähtävästä kiukusta ulos.
Pienemmän "uniongelmat" laitan jonkin niistä miljoonista vaiheista, piikkiin - muuta syytä mä en keksi.
Isomman käytökselle taas uskon syyn löytyvän rutiinien rikkoutumisesta ja siitä, ettei kahdenkeskistä aikaa olla pystytty tarjoamaan lähiaikoina päivän aikana välttämättä ollenkaan.
Mä olen äitinä sellainen, että kaivelen sen ei kivan-käytöksen syyn esille vaikka väkisin - ainahan sille joku syy lopulta löytyy. Esikoinen on todella herkkä poika ns. kovasta kuoresta huolimatta, ja reagoi todella vahvasti kaikkiin muutoksiin olipa kyse sitten isosta tai pienestä asiasta. Näitä "ilkiökausia" osataan niin ollen jo ennustaa tulevaksi, mutta niiden rajuus on usein se mikä yllättää.
Tällä kertaa se todella yllättikin, sillä Luukas on viimeksi ollut väkivaltainen reilun vuoden ikäisenä reagoidessaan voimakkaasti siihen kun isi lähti töihin ja olikin yhtäkkiä pitkiä päiviä poissa kotoa. Kun viime kerrasta on niin pitkä aika, ei tätä jotenkin osannut yhtään odottaa.
Joskus arki on tällaista rämpimistä.
Nyt kun sain tän oksennettua ulos, on helpompi olla ja hengittää. Nostaa leuka pystyyn ja suunnata katse kohti tulevaa viikkoa, lähteä korjaamaan niitä epäkohtia mitä meidän arjessa nyt on että tilanne joskus helpottaisi.
Ja onneksi mä tiedän, että tuon kiukkuisen pirunsarvet päässä riehuvan kolmevuotiaan takana on se maailman ihanin ja huomaavaisin, maailman rakkain poika jolla on jatkuvasti kova halipula. 💛
🖤 Tiia Krista Annika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti