Mä oon halunnu jo kauan kirjottaa tän postauksen, mutta syystä x se on aina jäänyt vain ajatuksen tasolle - ehkä siksi, että kun elämä nyt on helpompaa, ei koe oikeudekseen palata "surkuttelemaan" raskasta aikaa joka on jo ohitse.
Märehtimään ei kannata jäädä, mutta kaikki itseä ja tässä tapauksessa kokonaista perhettä koetelleet asiat on jotenkin käsiteltävä ja "vietävä loppuun" että elämä voi jatkua.
Tää postaus on mun tapa käsitellä se kaikki huutoitku ja epätoivo mitä Rasmuksen ensimmäinen puolivuotta piti sisällään.
Olin onneni kukkuloilla, kun Rasmus syntyi. Elin ihanassa vauvakuplassa ja katselin maailmaa niiden kuuluisien vaaleanpunaisten lasien läpi - olet varmasti kuullut puhuttavan niistä. Pesin sängyssä ja sohvannurkassa haistellen iki-ihanaa vauvantuoksua ja itkien onnesta - nyt hän oli siinä.
Sen kaiken hormonitulvan keskellä en aluksi edes ymmärtänyt Rasmuksen itkevän normaalia enemmän, kun kaikki oli vaan niin ihanaa. Mutta jossain vaiheessa ikäänkuin heräsin todellisuuteen - kulkiessani huushollia ympäri huutavaa vauvaa sylissä hytkytellen ja hyssytellen. Itkien siinä samalla itsekin - ymmärsin että hitto.
Aloin kelata aikaa taaksepäin, miettiä esimerkiksi että koska viimeksi olen saanut siivottua? Koska viimeksi olen saanut syötyä ruokani lämpimänä? Koska viimeksi olen saanut nauttia hiljaisuudesta tai istua hetken aloillani? Koska viimeksi tässä talossa on voitu kertoa asiansa normaalilla äänenvoimakkuudella niin, että sen silloin kuulee eikä taustalla helise ikkunat kun meidän rakas vauva itkee?
Neuvolassa mainitsin asiasta JOKAIKINEN kerta, mutta vastaus oli viittaus kintaalla "kokeilkaa cuplatonia" tai jotain muuta vastaavaa. Vasta 5kk? neuvolassa lääkäri totesi sen olleen hyvin todennäköisesti koliikkia ja lohdutti että tässä iässä se usein alkaa helpottaa. Ajattelin silloin vain että jaa, ihanko tosissasi nyt olet? En tiennyt että olisiko siinä kuulunut itkeä vai nauraa, mutta en tehnyt kumpaakaan - olin vihainen. Ihan oikeasti vihainen. Ärsytti.
Miten tuo kaikki sitten vaikuttaa nyt?
Itkuiset päivät ovat aika harvassa, mutta silloin kun sellainen päivä sattuu niin se vie kaikki mehut ja vähän enemmänkin. Jos en saa itkua loppumaan pian sen alettua, kirpoaa kyynel silmäkulmaan ja iskee sellainen epätoivo jota en voi estää puskemasta täysillä voimilla päälle.
Ensimmäisen puolen vuoden aikana Rasmus ei viihtynyt oikein missään - lukuunottamatta syliä joko mahalteen tai pystyasennossa. Kaukalossa huudettiin, vaunuissa huudettiin, lattialla tai leikkimatolla huudettiin.. Nyt hän viihtyy vaunuissa SUPERhyvin - sinne nukahdetaan päiväunille kaikkein mieluiten, eikä kaukalokaan enää ole niin paha paikka mitä ennen.
Vaikka nyt elämä onkin huomattavasti helpompaa ja mukavampaa, on siinä kokoajan läsnä sellainen jännitys ja pelko - entä jos Rasmus alkaakin huutaa vaunulenkillä pää punaisena, entä jos hän huutaa autossa koko matkan pää punaisena, entä jos hän huutaa koko päivän kotona pää punaisena eikä viihdy muualla kuin sylissä eikä nuku?
Sillä tavalla se vaikuttaa, että ne tunteet kulkee mukana jyskyttämässä takaraivossa 24/7. Ja se on aika rankkaa. Samalla, kun siellä jyskyttää pelko ja jännitys, jyskyttää siellä kuitenkin myös sellainen vahvuuden tunne - mehän hitto vie selvittiin siitä kaikesta tietämättä edes mistä oli kyse? Wau.
Voin myös myöntää olevani hieman katkera siitä, miten kukaan ei ymmärtänyt. Somessa napistiin siitä kun joku toinen kulkee vauvansa kanssa siellä täällä ja tuolla mutta Tiia olla öllöttää vain kotona eikä liiku missään. Neuvolan hälläväliä-asenne ja kintaalla viittaamiset sai jopa mut itseni uskomaan että tää nyt vaan on näin ja meidän elämää tällä hetkellä, nyt on vaan jaksettava ja pärjättävä.
Olen ihan älyttömän kiitollinen siitä, että tuo kaikki on takanapäin - että nyt minä, ja me, voin ja voidaan nauttia tästä.
Me voidaan liikkua vaunuilla, mä pääsen päivisin niille vaunulenkeille joista nautin täysin rinnoin Luukaksen ollessa vauva. Mulla on mahdollista tehdä paljon muutakin kuin vain hytkyttää ja hyssyttää kyyneleet valuen ja silmät ristissä pää punaisena parkuvaa vauvaa.
Elämä on tosi ihanaa just nyt.
🖤 Tiia Krista Annika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti