20.3.2018 heräsin puoli viideltä aamulla siihen, kun jotain lirahti sänkyyn - luulin että laskin alleni, ja vaivuin vielä takaisin uneenkin..
Kunnes lirahti uudelleen, tai lorahti, tai okei pikemminkin holahti.
Kampesin salamana ylös ja heti kun pääsin jaloilleni räjähti sellainen lapsivesiniagara lorottaa lattialle, etten ollut enää yhtään epävarma siitä mitä tapahtuu.
Herätin miehen hakemaan mulle pyyhettä, ja hän katsoi ihan että mitä v*ttua - kysyi vielä että kusitko alles.
Ärähdin että miltäpä näyttää, ja kipitin suihkuun pyyhe jalkovälissä. Mies jäi tunnollisena siivoilemaan mun jälkiä.
Supistukset eivät antaneet kauaa itseään odotella - puoli tuntia vesien menosta alkoi supistaa ihan napakasti ja tasaisin välein.
M' siivoili huushollia ja pakkaili tavaroita mukaan, sillä aikaa kun mä kävin suihkussa lievittämässä kipuja ja ähisin kävellessäni ympäri kämppää.
Kymmenen aikaan startattiin auto ja lähdettiin ajamaan kohti Kuopiota, perille saavuttiin puoli yhdentoista aikaan - päästiin samantien tutkimushuoneeseen käyrille.
N. tunnin päästä mut siirrettiin osaston puolelle, jossa sain kipulääkettä piikillä käsivarteen - se auttoi vielä siinä vaiheessa sen verran että sain hetkeksi torkahdettua. Taisin käydä kuumassa suihkussakin puhaltelemassa ja ähisemässä.
16.45 päästiin vihdoin siirtymään synnytyssalin puolelle. Olin jo tuossa vaiheessa aivan loppu, sillä todella kivuliaista ja tiheistä supistuksista huolimatta avautuminen oli tuskastuttavan hidasta. Tärisin kivusta supistusten läpi, ja olin ihan että voinko vielä perua tän, en pysty.
Olin maailman onnellisin saadessani ilokaasumaskin naamalle - viimeiseen asti kärvistelin ilman epiduraalia siitä huolimatta että sitä mulle tyrkytettiin.
Hyvin pian kuitenkin siihen myönnyin, ja kello 17 jälkeen se tultiinkin mulle jo laittamaan. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun se ei auttanutkaan - siitä huolimatta että annostusta lisättiin moneen kertaan, niin se puudutti vain mahan päältä.
Klo 20 aikaan kärvistelin ja tärisin kiikkutuolissa, yhtäkkiä kätilö kysyi että paleltaako? Tunnustelin hetken oloani ja vastasin että joo, ehkä vähän.
Mitattiin kuume ja sitä oli - kätilö kävi koneen ääressä ja sanoi että mulla on streptokokki positiivinen. Antibiootti laitettiin tippumaan samantien.
Olin onnekseni niin kipeä ja loppu, etten jaksanut alkaa asiasta metelöimään - paniikki oli kuitenkin mun pään sisällä hurjan kova, mutta yritin täysillä keskittyä vain kestämään ja viemään homman loppuun saakka.
Yhdentoista aikaan mulle iski ponnistamisen tarve, ja mies kutsui kätilön paikalle - muistan tuon ajan olleen älyttömän pitkä, sillä tsekattuaan tilanteen kätilö meni vielä kaikessa rauhassa näpyttelemään koneelle. Odoteltiin toista kätilöä avustamaan, ja vaikka tarve ponnistamiselle oli kova se kiellettiin.
Vihdoin puoli kahdentoista aikaan saliin ilmestyi toinen kätilö, ja sain alkaa ponnistaa - keräsin kaikki, viimeisetkin voimani ja ponnistin sen minkä pystyin ja jaksoin. Mulla meinasi loppua voimat kesken, ja loppuikin - kätilö totesi siinä vaiheessa mulle että "Tiia, jos et sinä nyt saa ponnistettua niin joudun täältä leikkaamaan." Tuliko sitä puhtia? No tuli, hitto minuahan sinä et leikkele, ajattelin.
20 minuuttia tuskanhiestä märkänä puskin ja puskin, kunnes 23.50 kuului meidän esikoisen ensimmäinen rääkäisy ja meidän elämä muuttui. 💙
Luukas syntyi raskausviikolla 39+2.
Syntyessään hän painoi 3330g ja oli 50cm pitkä pötkylä - synnytys kesti kokonaisuudessaan 18 tuntia ja 50 minuuttia, ja oli kokemuksena raskas.
Vaikka kaikki ei mennyt niinkuin Strömsössä ja olin tuon työn tehtyäni aivan rikki pitkän aikaa, ei mitään pelkoa kuitenkaan jäänyt - niin, jos olisi jäänyt, en varmasti olisi tehnyt sitä uudestaan.
🖤 Tiia Krista Annika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti