Milloin viimeksi x50

Bongasin tän haasteen Jennyn blogista ja ajattelin että hei vitsit miten ihanaa, kevyttä näpyteltävää - tässä siis mun vastaukset viiteenkymmeneen milloin viimeksi-kysymykseen! 🧡

1. Milloin viimeksi luit kirjan?

Kesällä! Viimeksi lukemani kirja oli Elina Backmanin Kun jäljet katoavat.

Tällä hetkellä oon lukemassa Teemu Potapoffin Luodinkestävää - Heidi Foxellin tarinaa. 

2. Milloin viimeksi ajoit autoa?

Kääk, monta vuotta sitten - silloin kun kävin autokoulua, joka jäi kylläkin kesken, mulla ei siis ole ajokorttia.

Vielä, aion sen kyllä suorittaa, kunhan aika on sille juuri oikea ja rahatilanne myös sen sallii - on nimettäin kallista lystiä, kuten varmaan tiedättekin.

3. Milloin viimeksi halasit ei-perheenjäsentä ajattelematta onko se turvallista?

Rasmuksen ristiäispäivänä onnittelevaa ystävää - en kyllä ole muutoinkaan miettinyt onko turvallista halata ylipäätänsä ketään.

4. Milloin viimeksi urheilit?

No en urheilusta tiedä, mutta lenkkeilen päivittäin - viimeksi tänään illalla, koiran ja Luukaksen kanssa. Kai sekin urheiluksi mielletään?

5. Milloin viimeksi olit pelokas?

Silloin, kun oltiin Rasmuksen kanssa siellä KYSillä tarkkailussa ja tutkimuksissa sen kuumekouristuksen takia - pelkäsin todella kovaa, että tutkimuksissa ilmenisi jotain vakavaa.

Mutta, ei onneksi ilmennyt!

6. Milloin viimeksi itkit?

Tähän sama vastaus kuin ylempään, kyllä minä siellä KYSillä taisin useammatkin itkut tirauttaa - huolesta ja sen lisäksi ikävästä.

7. Milloin viimeksi teit jotain luovaa?

Koen, että teen jotain luovaa päivittäin - some ja mm. tää blogikin on aika luovaa hommaa + lasten kanssa puuhailu, askartelu, käsityöt, valokuvaaminen... 

8. Milloin viimeksi sheivasit?

Lauantaina, mikäli se nyt ketään muuta kuin itseäni kiinnostaa.

9. Milloin viimeksi tunsit kateutta?

Hmm, tää onkin vähän hankala. Mä todella harvoin tunnen kateutta, mutta jos kateudeksi lasketaan sellainen "oi vitsi oispa mullakin" tai "oi osaisimpa mäkin"-reagointi somea selatessa, niin sitten päivittäin. Onko se nyt sitten ihailua vai kateutta vai jotain siltä väliltä?

10. Milloin viimeksi olit vieraina häissä?

Joskus lapsena, en muista tarkkaan - alle kymmenvuotiaana, luulisin. Muistan selkeästi morsiamen puvun, sellainen IHANA olkaimeton, valko-vihreä, pitsiä ja timantteja.

11. Milloin viimeksi olit yön yksin kotona?

Kääk, ehkä kaksi vuotta sitten? Eihän mun muisti tällaisissa pelitä - muistan vain että Luukas oli M'n kanssa mummolassa yökylässä. He lähtivät sinne alunperin vain rassaamaan autoa, mutta homma venyi myöhälle, joten jäivät sitten vielä yöksi.

 

12. Milloin viimeksi ostit jotain muuta kuin ruokaa?

Viime viikon torstaina ostin Luukakselle uuden pikkuauton, kun käytiin pojun kanssa yhdessä kaupassa.

13. Milloin viimeksi nauroit vedet silmissä?

Tällä viikolla, monta kertaa - Luukas on ollut nyt kotona ja ei vitsi että meillä on aina ihan SUPERhauskaa päivisin. Isin tullessa töistä on kummallakin mahat kipeinä nauramisesta - eikä se räkätys sitten todellakaan siihen lopu!

14. Milloin viimeksi valvoit aamuyöllä kello neljään?

Enpä osaa ihan tarkkaa päivää sanoa, mutta ainakin kuukauden sisään - joskus jos Rasmuksella on maha kipeä ja valvon sen takia hänen kanssaan kahteen-kolmeen, niin en saa itse sitten enää heti unta.

15. Milloin viimeksi googlasit jotain?

Eilen - hätäkeskuspäivystäjän työtä.

Tarina tän haun takana: Facebook jostain syystä alkoi mainostaa mulle hätäkeskuspäivystäjän koulutusta, ja kävinkin sitten ihan silkasta mielenkiinnosta tsekkaamassa millainen koulutus on kyseessä.

Mutta ei, en ole kyseiseen koulutukseen hakemassa - mulla on kasvatus- ja ohjausalan opinnot kesken, aion ne viedä ihan loppuun asti!

16. Milloin viimeksi teit jotain, mitä et ikinä uskonut tekeväsi?

Voi eikä, tähänhän keksisi varmasti vaikka mitä, kun oikein alkaisi miettimään, mutta: kirkkaimpana mielessä on se, kun vedin kakkapussin avustuksella meidän koiran perseestä NARUA lenkillä. Älynväläys oli siis syönyt yhden narulelun, ja no.. niin.

Se oli kyllä sellainen "enpä olisi koskaan kuvitellut joutuvani tällaista tekemään"-juttu.

17. Milloin viimeksi lakkasit kynnet?

Viikko sitten, tasan viikko sitten. Tykkään pitää kynnet lakattuina - siitä tulee itselle heti jotenkin "huoliteltu" fiilis, vaikkei muuten jaksaisikaan itseään mitenkään laittaa.

18. Milloin viimeksi kävit Alkossa?

Ennen Luukaksen raskautta eli, öö, 4 vuotta sitten? Vai viisi? En tiedä, mutta eipä ole tullut sen jälkeen käytyä. 

19. Milloin viimeksi tutustuit uuteen ihmiseen?

On myönnettävä, etten oo todella pitkään aikaan tutustunut kehenkään uuteen ihmiseen kunnolla - toki nyt kun oon mukana tuossa yhdessä äiti-instagramissa, niin sieltä on tullut uusia juttukavereita vähintäänkin.

20. Milloin viimeksi uit järvessä?

No tähänkin vastaus on "hurjat nuoruusvuodet". Aikuisiällä ei ole tullut käytyä, enkä edes tiedä miksi.

21. Milloin viimeksi söit ravintolassa?

Taitaa tämäkin olla tapahtunut viimeksi ennen lapsia - pikaruokaravintolassa Luukaksen raskausaikana nimettäin.

22. Milloin viimeksi maistoit itsellesi uutta ruokaa?

Viimeksi, kun itse tein uutta ruokaa, eli ehkä keväällä? Texmex kanapata se oli, sen ainakin muistan!

23. Milloin viimeksi kiroilit?

No tänään - vähän hävettää myöntää, mutta kyllä mä kiroilen päivittäin. Toki kun taloudessa asuu 3v, niin aina jos ehdin mielessäni asiaa miettiä ennenkuin ärräpäät lentelevät ilmoille, niin väännän sen vaikka vitsiksi. Tai p*rkele on persikka, tai muuta vastaavaa. 

Luukas kuitenkin tietää, että ne ovat rumia sanoja, eikä hän niitä enää viljele - huomauttaa myös usein asiasta, jos joltain muulta kirosana pääsee.

24. Milloin viimeksi olit humalassa?

No ihan humalassa humalassa 3 vuotta sitten juhannuksena. Sen jälkeen mun alkoholinkäyttö on ollut luokkaa saunajuoma kerran kahdessa kuukaudessa, ja jos ihan viihteelle lähtee niin silloinkin jää n. kahteen.

25. Milloin viimeksi leikkasit kynnet?

Hmm, ehkä viikko sitten omani?

Juu niin se oli! Lakkasin silloin samalla.

26. Milloin viimeksi turhauduit?

No tänään - turhaudun vähintään pienesti lähes joka päivä, valitettavasti.

Tänään se tapahtui iltalenkillä, kun 3v jostain kumman syystä suunnisti kokoajan joko autotielle tai toisten pihoihin.. Mitähän lienee mielessä pyörinyt, mutta myönnän että ääntäni korotin. Enkä ihan pienestikään siinä vaiheessa, kun tietä pitkin tuli auto.

27. Milloin viimeksi juoksit Cooperin testin?

Peruskoulussa, sen jälkeen ei ole tarvinnut missään sitä juosta.

28. Milloin viimeksi pelasit jotakin (lauta)peliä?

Jaa-a, lienee tämäkin ajoittuu sinne hurjiin nuoruusvuosiin? Kääk. Pitäisi kyllä saada aikaiseksi ostaa meille kotiinkin lautapelejä, kun Luukas niitä varmaan tykkäisi kovasti pelata.

 

29. Milloin viimeksi nukuit koko yön heräämättä?

Kääk, ei tällaisia saisi kysyä.. Rasmuksen alkuraskaudessa! Jotain hyvääkin siinä alkuraskauden väsymyksessä oli - nukuin kuin tukki.

30. Milloin viimeksi mietit omia arvojasi?

Uskallan väittää, että mietin joka päivä - mietin sitä miten ne näkyvät mun arjessa ja elämässä, miten ne toteutuvat.. ja muuta sellaista.

31. Milloin viimeksi teit hutiostoksen?

Hmm alkuvuodesta - ostin tauluja, jotka näyttivät kaupassa kivoilta, mutta kotona seinällä eivät niinkään.

32. Milloin viimeksi puhuit englantia?

Tänään - puhun sitä päivittäin.

Saatan esimerkiksi Leolle todeta että "don't even think about it", jos koiruudella on jotain metkuja mielessä. Ja sama pätee lapsiin.

33. Milloin viimeksi olit rohkea?

Silloin, kun julkaisin Päivä, jolloin äitiä hävetti-postauksen  Mua hävetti niin vietävästi, hävettää vieläkin. Meinasin jättää sen postauksen julkaisematta, mutta keräsin rohkeuteni ja julkaisin sen kuitenkin. Mietin julkaisun jälkeen monesti myös sen poistamista, mutta siellä se on edelleen.

34. Milloin viimeksi pääsit flow-tilaan?

Usein blogia kirjoittaessa pääsen, hetkellisesti. Mutta se ei kestä kauaa, sillä aina joku herää tai on vailla jotain, juuri kun on mahtava tatsi päällä kirjoittamiseen.

35. Milloin viimeksi maksoit laskun?

Kuun alussa, kuten aina. Kuun alussa tulee ja menee rahaa.

36. Milloin viimeksi lahjoitit hyväntekeväisyyteen?

Apua, tuntuu vähän pahalta sanoa tää, mutta en oo koskaan lahjoittanut. Tai no, pikkulikkana jotain hiluja antanut niihin Punaisen Ristin keräyslippaisiin, mutta siihenpä se sitten jääkin.

37. Milloin viimeksi olit keikalla?

Hurjina nuoruusvuosina - viimeisin keikka jolla oon käynyt, oli Spekti silloisen laitoksen porukan kanssa.

38. Milloin viimeksi ajattelit onnistuneesi?

Perjantaina, kun sain pidettyä langat käsissä koko päivän ilman solmuja. Jos joku ei ymmärtänyt, niin tää oli vertauskuva - onnistuin pitämään 3v:n aisoissa ja puolivuotiaan tyytyväisenä ilman että kukaan sai hermoromahdusta, aika hyvin etten sanoisi.

39. Milloin viimeksi pyöräilit?

18-vuotiaana, muistaakseni, eli viisi vuotta sitten. Ollaan M'n kanssa mietitty kyllä pyörien hankkimista - olishan se nyt ihan superhauskaa käydä koko perhe yhdessä pyöräilemässä, ja saisi koirakin juosta.

40. Milloin viimeksi joit kaakaota?

Mä juon tosi harvoin kaakaota, mutta muistan kyllä juoneeni sitä talvella Luukaksen kanssa pakkasulkoilun jälkeen korvapuustien kera!

41. Milloin viimeksi innostuit?

Hah, tätäkin harrastan jokapäivä, kiitos vaan Pinterest! Törmään siellä jatkuvasti aivan ihaniin ideoihin ja innostun jo pelkästä selaamisesta, sillä se inspiraation määrä tuossa sovelluksessa on VALTAVA.

42. Milloin viimeksi opit jotain?

Tänään itseasiassa: puhuttiin M'n kanssa autoista, ja tulin kysyneeksi onko ilmamassamittari ja ilmamassa-anturi sama asia, sillä olin aina luullut että ne ovat kaksi eri asiaa.

43. Milloin viimeksi herkuttelit?

Eilen illalla, vedin muutaman rivin Maraboun maitosuklaata yöpöydän laatikosta silkkaan vitutukseen.

44. Milloin viimeksi stressasit?

Stressaan tälläkin hetkellä - nyt lähiaikoina elämässä on ollut jos jonkinmoista stressitekijää. Mä olen muutenkin sellainen stressiperse että oksat pois.

45. Milloin viimeksi tunsit olosi rentoutuneeksi?

Ennen kun aloin odottaa Rasmusta, niin hirveältä kuin se kuulostaakin - raskaus oli rankka, ja tämä vauva-aikakin on ollut rankkaa, niin ei tässä olla paljoa rentoutumaan päässyt.

46. Milloin viimeksi olit avun tarpeessa?

Eilen - ja myös sain apua.

47. Milloin viimeksi söit noutoruokaa?

Kuukausi sitten? Meillä on ollut tapana että kerran kuussa haetaan noutoruokaa - milloin pizzaa, milloin hampurilaisateriat, milloin muuta.

48. Milloin viimeksi soitit jotain soitinta?

12-vuotiaana, luulisin. Nuortenpsykiatrisella osastolla oli sellaisia musaryhmiä, joihin oli pakko osallistua - siellä mä yritin hakata rumpuja tai pimputella pianoa, vaikkei mua kyllä kiinnostanut tippaakaan.

49. Milloin viimeksi meikkasit?

Muutama viikko sitten. Ja ai että, kuinka piristävää se olikaan! Ajattelin silloin, että alan kyllä meikkaamaan useammin, vaikka sitten ihan omaksi iloksi vain - on ihan virkistävää pikkulapsiarjen keskellä tuntea itsensä joskus ihan nätiksikin.

50. Milloin viimeksi tunsit pakahtuvasi onnesta?

Tänään. Oon sillä tavalla onnellisessa asemassa että saan pakahtua onnesta jokapäivä lasten ansiosta.

...

Välillä on kiva kirjoittaa tällaista ihan hömpänpömppää, toivottavasti teistä on myös kiva tällaisia lukea!

Tämä hömpänpömppä-postaus muuten aikaansai monta ideaa tuleviin postauksiin, jotka näpyttelin heti ylös puhelimen muistioon.

Palaillaan taas!

🖤 Tiia Krista Annika

STORYTIME: vauvan kuumekouristus

Tänään piti tulla julki my day kuvien ja tekstin muodossa tänne blogiin, mutta koska meidän sateinen lauantai sai hyvinkin yllättäviä käänteitä, saatte sen mydayn sijaan storytimen tapahtumista.

Tämä postaus toimii samalla mulle itselle apuna asian käsittelyssä, sillä olen vasta tänään alkanut tajuamaan kunnolla mitä eilen oikein tapahtui.

Lauantai-aamuna mä heräsin Rasmuksen kanssa viideltä. Poika oli ihan tulinen ja kuumemittari piippasikin lukemaksi 38.5 - annoin heti Buranaa ja yritin saada rättiväsynyttä raasua takaisin nukkumaan onnistumatta siinä. Päivän aikana poika sai myös toisen annoksen lääkettä - kuume nousi aina sinne reiluun 38 asteeseen.

Illalla, n. yhdeksän aikaan Rasmus nukkui mun sylissä. Yhtäkkiä hän sätkähti - ihan kuin olisi säikähtänyt jotain ja alkoi itkemään. Rauhoittelin. Sätkyminen kuitenkin jatkui, ja ylös noustuani tajusin mistä oli kyse. Tämä kouristelu itkun kera kesti ehkä minuutin-kaksi, mutta lienee tarpeetonta edes mainita että se tuntui ikuisuudelta siinä paniikissa.

Kohtauksen jälkeen Rasmus oli ihan normaali oma itsensä - toki väsynyt, mutta jaksoi jokellella ja söi vähän sosettakin ennenkuin alkoi nukkumaan. Kuumemittari näytti tuolloin 39.1, ja annettiinkin heti sen jälkeen taas annos Buranaa.

Tilanteen rauhoituttua soittelin päivystykseen kysyäkseni neuvoja miten tässä oikein pitäisi toimia - hoitaja soitti takaisin konsultoituaan lääkäriä ja sain ohjeeksi soittaa häkeen ja pyytää ensihoitajia paikalle. Ambulanssi tuli ja ensihoitajat tutkivat Rasmuksen - kaikki oli kunnossa mutta KYSin lastenlääkäri oli kuitenkin sitä mieltä että näytille ja seurantaan, kun on kyseessä näin pieni lapsi.

Lähdettiinkin sitten ambulanssilla yötä vasten Kuopioon - kello oli vähän jälkeen puolenyön kun saavuttiin perille lasten päivystykseen. Rasmukselle tehtiin siinä lukuisia tutkimuksia - otettiin labroja, ekg:tä ja tietysti myös koronatesti, ja lääkittiin. Ei ollut ihan maailman helpointa odotella montaa tuntia yliväsyneen ja nälkäisen vauvan kanssa kiireisessä päivystyksessä - eikä ollut myöskään hoitajilla maailman helpointa tehdä tutkimuksia niin kiukkuiselle vauvalle.

Imetin kyllä siinä odotellessa, mutta poika olisi mieluiten vain roikkunut tissillä, mikä ei nyt ollut mahdollista. Siinä minä sitten tsemppasin parhaani niin Rasmusta kuin itseäni - ja lopulta, vihdoin kaikki tutkimukset saatiin tehtyä.

Kello oli n. kolme aamuyöllä, kun päästiin siirtymään osastolle - Rasmus nukahti kuin tukki mun kainaloon saatuaan mahansa täyteen. Oli ihanaa, että poika sai nukkua mun vieressä - sitä mä vähän jännitin etukäteen, kun synnyttäneiden osastolla ei vauvoja saa vieressä nukuttaa. Rasmus kun on aina nukkunut perhepedissä, eikä nuku ollenkaan jos ei saa vieressä olla. Aamuyölläkin hoitajat kävivät tekemässä muutamia tutkimuksia - mun yöunet jäivät n. tunnin mittaisiksi. Mun sairaalakammon takia en osaa nukkua sairaalassa - enkä kyllä tuolloin siihen kyennyt oikein muutenkaan. 

Aamulla Rasmukselta otettiin vielä lisää labroja ja uusi EKG - tosin sydänfilmin kanssa oli positiivinen ongelma, kun oli niin virkeä ja liikkuvainen vauva ettei siitä tullut mitään. Puoli kahdentoista aikaan lääkäri tuli katsomaan tilanteen, ja kaikki oli hyvin - labroissa ei ollut mitään ja muutkin näytteet olivat puhtaita, poika hyvävointinen lukuunottamatta ihan ymmärrettävää väsymystä. 

Ohjeiksi saatiin olla yhteydessä, mikäli kouristus uusii vuorokauden sisällä edellisestä - ja mikäli mahdollinen myöhempi kouristus ei laukeaisi 5min kuluessa, niin soitto 112. Kuumetta alentavaa lääkettä jo ennakoivasti - eli silloin kun kuume nousee, ettei pääsisi nousemaan niin korkeaksi.

Saatiin siis lupa lähteä kotiin, ja laitoinkin heti lääkärin lähdettyä M'lle viestiä että tuutteko hakemaan meidät - alkoivatkin samointein tehdä lähtöä ja päästiin muutaman pysähdyksen taktiikalla kotiin.

...

Kuumekouristus oli meille kaikille ihan uusi juttu: Luukaksella ei ole koskaan ollut, eikä Luukas kyllä ennen puolentoista vuoden ikää sairastellutkaan - Rasmus aloitti sen nyt jo puolenvuoden iässä.

Tiistaina hän sai 5kk rokotteet, joiden jälkeen oli lämpöilyä, joka kesti muutaman päivän - ja nyt loppuviikolla sitten tuli tämä. Lääkäri ei keksinyt mitään muuta syytä kuumeilulle kuin rokotteet, vaikka niiden ei periaatteessa pitäisi enää sillä tavalla vaikuttaa.

Mutta se ja sama mikä se syy nyt loppujen lopuksi olikaan, on tärkeintä että se on ohi.

Ja nyt vaan toivotaan, ettei tätä tarvitsisi uudestaan kokea - oli se sen verran kamalaa, vaikka jatkossa varmaan osaisikin olla rauhallisempi kun tietää miten toimia.

Tällä hetkellä mun kainalossa nukkuu kuumeeton poika, mikä on suuri helpotus - ei tarvitse paniikissa odottaa uusiiko kouristus, uskaltaa hengähtää. Voi että kuinka kovasti se säikäyttikään, mutta onneksi kaikki on nyt hyvin - ja onneksi tällaiset tutkitaan kunnolla ihan vaikka varmuuden vuoksi. 

🖤 Tiia Krista Annika

Tervetuloa arki ja rutiinit - kuulumisia

Vielä n. viikko sitten olin sitä mieltä, etten halua luopua lomamoodista.. Mutta viikonloppuna täyden kaaoksen keskellä arki ja rutiinit alkoivatkin tuntua enemmän kuin tervetulleilta.

Kesä ei mennyt niinkuin Strömsössä.

Joku mua Instagramissa seurannut saattaa muistaakin mitä meidän summer bucket listille kävi - miten se revittiin kappaleiksi kun kävi ilmi, että M' raataa koko kesän hiki päässä töitä.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei mua yhtään harmita se että kaikki kivat perhereissut ynnämuut jäivät tekemättä - mutta ensi kesänä sitten!

Tosin, mitäpä niistä olisi edes tullut kun pienempi ei viihdy autossa ilman sydäntäsärkevää huutoa neuvolaa tai kauppaa pidemmälle..?

Arjen pyörittäminen pääasiassa yksin vilkkaan ja uhmakkaan kolmeveen sekä itkuisen ja vaativan vauvan kanssa ei ollut hommana ihan sieltä helpoimmasta päästä.. mutta selvittiin!

Maanantaina se päivä sitten koitti, kun ei nukuttukaan pitkään niinkuin kesälomalla tehtiin - se päivä, kun meidän perheessä alkoi taas yhden kerran pyöriä ihan uudenlainen arki.

Ainakin kolmevuotias päiväkotiin palaava poika oli odottanut sitä kuin kuuta nousevaa - päiväkotikavereista oltiin kerrottu juttuja koko kesän ajan.

Äiti taas oli samaan aikaan innoissaan ja kauhuissaan, niinkuin me äidit aina.

Innoissaan siksi, että enää ei tarvitse kärvistellä aivan järkyttävissä omantunnontuskissa koska..

 a) vilkkaalle kolmevuotiaalle ei ole saanut järjestettyä tarpeeksi tekemistä

TAI

b) huomiota ei ole riittänyt tarpeeksi hänelle, ajan kuluessa hytkytellen vauvaa joka itkee milloin masuaan milloin jotain muuta asiaa x.

Ja kauhuissaan siksi, että koko kesän mittainen tauko on pitkä tauko. Jos sen aikana en olisi kasvanut kiinni poikiin, niin milloinkas sitten? Jos sen aikana ei olisi menneet rytmit ja rutiinit romukoppaan niin milloinkas sitten? Jos sen aikana kolmevuotias unikeko ei olisi tottunut nukkumaan aamuisin pitkään, niin milloinkas sitten?

Ja lista jatkuu, jatkuu, jatkuuu...

Esikoisen palaaminen päiväkotiin kuitenkin rauhoittaa ja helpottaa meidän arkea ihan älyttömän paljon - enää ei tarvitse tykittää päivästä toiseen niin että jatkuvasti on "selviytymismood" päällä. Voi välillä pysähtyäkkin. 

Pystyn keskittymään päivisin täysin kuopukseen ja kodinhoitoon - ja tietysti vauvan nukkuessa mulla on mahdollista tehdä omia juttujani: mm. tätä blogia, somea tai käsitöitä. Tai "nukkua kun vauva nukkuu" sillä tässä ~puolenvuoden aikana on taas kertynyt aika paljon sitä kuuluisaa univelkaa, huh.

Mulla jää siis aikaa muullekkin, kuin vain lastenhoidolle ja kotitöille - ei paljoa, mutta edes vähän, ja se vähänkin jos mikä on nyt hurjaa.

Kolmevuotias kaipaa muutenkin jo omanikäistään seuraa ja leikkikavereita, joita päiväkodissa on - kotihoidossa meillä olisi niitä mahdollista järjestää vain "joskus ja jouluna". Sekä se aktiviteetti mitä kotona pystyn tarjoamaan vs. se mitä päiväkodissa tarjotaan - on varmaan sanomattakin selvää että kumpi vaihtoehdoista on tässä se voittaja.

Jos nyt vielä tähän loppuun ne kuulumiset mitä otsikossa lupailin?

Meillä menee itse asiassa ihan hyvin!

Paremminkin voisi mennä, mutta niin voisi mennä kyllä huonomminkin.

Eka arkiviikko on aina vähän sellaista haikeaa totuttelua, mutta nyt se loppui jo puolessavälissä nokan vuotamiseen.(Jännä muuten että tää alkoi sen jälkeen kun hain päiväkodista liukumäkeä pitkin vesilätäkköön nauraen laskevan pojan..)

Kuopus on kiukutellut ja kipuillut vähän, tai no "vähän" alkuviikolla saamiaan rokotteita, ja nukkunut ihan superpäikkäreitä isoveljen ollessa päivisin hoidossa - lie kun se jatkuva kesken unien herättävä melu puuttuu.

Sellaista täällä, mitäs siellä? Kivaa viikonloppua, palaillaan!

🖤 Tiia Krista Annika

Päivä, jolloin äitiä hävetti

No, niin - tänään oli sellainen päivä.

Lähdettiin Rasmuksen kanssa hakemaan Luukasta päiväkodista. Ihan normijuttu, mutta siinä on kaksi riskiä:

1. Rasmus ei viihdy vaunuissa - tai viihtyy jos tähtien asento on just eikä melkein oikea, vaunut eivät pysähdy hetkeksikään eikä niissä tarvitse olla kauaa. Mutta jos näin ei ole niin...

ja 2. Luukas ei välttämättä lähde ihan nätisti, tai lähellekkään nätisti mukaan. Varsinkaan, jos pikkuveli on mukana hakemassa. Voi olla että joutuu juoksemaan perässä, nappaamaan kainaloon kantoon tai raahaamaan perässä kädestä pitäen. 

No tällä mukavalla iltapäiväkävelyllä tapahtui kaikki mahdollinen noista.

Kaikki meni hyvin päiväkodin pihaan saakka, ehdin jopa hetken aikaa jutella ihan rauhassa hoitajan kanssa että miten Luukaksen päivä oli mennyt.

Rasmus alkoi kitistä siihen malliin, että jos ei kohta liikuta niin huutokonsertti on korviahuumaava ja sydäntäsärkevä, eikä muuten lopu ihan hetkeen. Huikkasin siinä vaiheessa Luukakselle hoitajan kanssa keskustelun lomasta että tule Luukas, lähetään kottiin! Kuuroille korville, kuinkas muutenkaan.

Rasmus alkoi hermostua koko ajan enemmän, ja sitten alkoi itku - lähdin hakemaan Luukasta, ja kuinkas muutenkaan.. poika lähti karkuun. Sain kopattua kantoon siinä, kun yritti pirulainen kiivetä kiipeilytelineeseen. Ja huutohan siitä sitten alkoi.

Mulla oli kaksi huutavaa lasta - yksi vaunuissa, yksi sylissä. Kumpikin huusi niin kovaa että korvissa soi, ja varmasti koko asuinalue sen kuuli.

Kolmevuotias ei suostunut kävelemään itse, joten kannoin häntä sylissä niin kauan kun pystyin - rimpuloinnin takia en kauaa pystynyt, kun siinä oli ne vaunutkin lykittävänä. Laskin maahan ja nappasin kädestä kiinni että hei, nyt mennään - kaikilla voimillaan laittoi vastaan ja yritti heittäytyä maahan, mutten antanut.

Ja edelleen, mulla oli kaksi huutavaa lasta - toinen vaunuissa, toinen kädenjatkeena perässä raahattavana.

Päästiin ehkä noin puoleenmatkaan, kunnes oli pakko pysähtyä rauhoittelemaan Rasmusta, ja... huomasin että ohi meni pöristen tutunnäköinen auto ja tajusin että ei hitto, mies on menossa kotiin. Kaivoin äkkiä puhelimen taskusta ja soitin että: "Ajoit ohi, käännyppä takasin. Tuu hakemaan Luukas autolla, minä en pysty tähän, ei tuu mittään."

Ja niin saapui pelastava enkeli helpottamaan tätä kauhujen kotimatkaa vähän - M' nappasi Luukaksen kyytiin ja minä nostin pää punaisena huutavan Rasmuksen vaunuista syliin ja kävelin kotiin.

Jos jossain äitiydessä on mun heikko kohta, niin se on siinä että pojat saavat yhtäaikaa jossain hermoromahduksen.

Ja sitä käy itseasiassa aika usein, mutta kotona mä kykenen hallitsemaan tilanteen ja selvittämäänkin sen kaikkien hyväksi suht nopeasti. 

Mutta jos ollaan jossain muualla kuin kotona.. En tiedä mikä siinä on, mutta mulla menee helposti kuppi nurin itselläkin enkä kykene olemaan niin rauhallinen mitä tän tapahtuessa kotona.

Onko se häpeä? Nimettäin, kyllä mua "vähän" hävetti kun muut lapset, muiden lasten vanhemmat ja ohikulkijat tuijottivat järkyttyneenä.

Eikä siinä, olisin saattanut ainakin lapsettomana tuijottaa itsekkin jos näen äidin jolla on vaunuissa huutava vauva ja perässä roikkuva "EN HALLUU KOTTIIN" nonstoppina huutava leikki-ikäinen poika.. Huh.

Mua hävetti kaikkein eniten se, ettei mulla pysynyt pakka koossa - että olin oikeasti ihan kädetön, en tiennyt mitä tehdä ja että mulla meni kuppi nurin.

Jotenkin siinä alkumatkan vänkäämisen jälkeen tuli sellainen fiilis että ei hitto, mitähän kaikki "silminnäkijät" mahtaa tästä showsta ajatella.. kun huomasin että meitä tuijotetaan - suunnasta jos toisesta, ja vielä ainakin kolmannestakin.

Kun pääsin tuskanhikeä valuvana ja kyyneleet poskilla vihdoin kotiin, hörppäsin kahvin ja söin M'n rauhoitellessa Rasmusta tuon shown jäljiltä. Sitten se iski - p*ska äiti-fiilis.

Miten tää meni näin perseelleen?

Miten mä en handlannut tilannetta?

Miten mulla ei kestänyt hermot?

Olin siinä tunnemyrskyssä ihan sitä mieltä että minä en muuten hae Rasmuksen kanssa Luukasta hoidosta enää kertaakaan. Kukapa ei olisi?

Iltalenkillä sain päästeltyä viimeiset savut korvista ulos, ja nyt mieli on jo ihan seesteinen ja anteeksiantava itseäni kohtaan - näitä sattuu kaikille.

Me yritetään huomenna uudestaan, ja yritetään vielä monenmonta kertaa.

Joku kaunis päivä me onnistutaan.

Loppuun vielä yksi fun fact: tää episodi hävettää mua vieläkin, niin paljon, että mua hävettää myös julkasta tää postaus.

🖤 Tiia Krista Annika

Esikoisen synnytys

20.3.2018 heräsin puoli viideltä aamulla siihen, kun jotain lirahti sänkyyn - luulin että laskin alleni, ja vaivuin vielä takaisin uneenkin..

Kunnes lirahti uudelleen, tai lorahti, tai okei pikemminkin holahti.

Kampesin salamana ylös ja heti kun pääsin jaloilleni räjähti sellainen lapsivesiniagara lorottaa lattialle, etten ollut enää yhtään epävarma siitä mitä tapahtuu.

Herätin miehen hakemaan mulle pyyhettä, ja hän katsoi ihan että mitä v*ttua - kysyi vielä että kusitko alles.

Ärähdin että miltäpä näyttää, ja kipitin suihkuun pyyhe jalkovälissä. Mies jäi tunnollisena siivoilemaan mun jälkiä.

Supistukset eivät antaneet kauaa itseään odotella - puoli tuntia vesien menosta alkoi supistaa ihan napakasti ja tasaisin välein.

M' siivoili huushollia ja pakkaili tavaroita mukaan, sillä aikaa kun mä kävin suihkussa lievittämässä kipuja ja ähisin kävellessäni ympäri kämppää.

Kymmenen aikaan startattiin auto ja lähdettiin ajamaan kohti Kuopiota, perille saavuttiin puoli yhdentoista aikaan - päästiin samantien tutkimushuoneeseen käyrille.

N. tunnin päästä mut siirrettiin osaston puolelle, jossa sain kipulääkettä piikillä käsivarteen - se auttoi vielä siinä vaiheessa sen verran että sain hetkeksi torkahdettua. Taisin käydä kuumassa suihkussakin puhaltelemassa ja ähisemässä.

16.45 päästiin vihdoin siirtymään synnytyssalin puolelle. Olin jo tuossa vaiheessa aivan loppu, sillä todella kivuliaista ja tiheistä supistuksista huolimatta avautuminen oli tuskastuttavan hidasta. Tärisin kivusta supistusten läpi, ja olin ihan että voinko vielä perua tän, en pysty.

Olin maailman onnellisin saadessani ilokaasumaskin naamalle - viimeiseen asti kärvistelin ilman epiduraalia siitä huolimatta että sitä mulle tyrkytettiin.

Hyvin pian kuitenkin siihen myönnyin, ja kello 17 jälkeen se tultiinkin mulle jo laittamaan. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun se ei auttanutkaan - siitä huolimatta että annostusta lisättiin moneen kertaan, niin se puudutti vain mahan päältä.

Klo 20 aikaan kärvistelin ja tärisin kiikkutuolissa, yhtäkkiä kätilö kysyi että paleltaako? Tunnustelin hetken oloani ja vastasin että joo, ehkä vähän.

Mitattiin kuume ja sitä oli - kätilö kävi koneen ääressä ja sanoi että mulla on streptokokki positiivinen. Antibiootti laitettiin tippumaan samantien.

Olin onnekseni niin kipeä ja loppu, etten jaksanut alkaa asiasta metelöimään - paniikki oli kuitenkin mun pään sisällä hurjan kova, mutta yritin täysillä keskittyä vain kestämään ja viemään homman loppuun saakka.

Yhdentoista aikaan mulle iski ponnistamisen tarve, ja mies kutsui kätilön paikalle - muistan tuon ajan olleen älyttömän pitkä, sillä tsekattuaan tilanteen kätilö meni vielä kaikessa rauhassa näpyttelemään koneelle. Odoteltiin toista kätilöä avustamaan, ja vaikka tarve ponnistamiselle oli kova se kiellettiin.

Vihdoin puoli kahdentoista aikaan saliin ilmestyi toinen kätilö, ja sain alkaa ponnistaa - keräsin kaikki, viimeisetkin voimani ja ponnistin sen minkä pystyin ja jaksoin. Mulla meinasi loppua voimat kesken, ja loppuikin - kätilö totesi siinä vaiheessa mulle että "Tiia, jos et sinä nyt saa ponnistettua niin joudun täältä leikkaamaan." Tuliko sitä puhtia? No tuli, hitto minuahan sinä et leikkele, ajattelin.

20 minuuttia tuskanhiestä märkänä puskin ja puskin, kunnes 23.50 kuului meidän esikoisen ensimmäinen rääkäisy ja meidän elämä muuttui. 💙

Luukas syntyi raskausviikolla 39+2.

Syntyessään hän painoi 3330g ja oli 50cm pitkä pötkylä - synnytys kesti kokonaisuudessaan 18 tuntia ja 50 minuuttia, ja oli kokemuksena raskas.

Vaikka kaikki ei mennyt niinkuin Strömsössä ja olin tuon työn tehtyäni aivan rikki pitkän aikaa, ei mitään pelkoa kuitenkaan jäänyt - niin, jos olisi jäänyt, en varmasti olisi tehnyt sitä uudestaan.

🖤 Tiia Krista Annika

Kuopuksen synnytys

25.2.2021 aamuisella vessareissulla paperiin jäi limatulppaa, jonka jälkeen alkoivat supistukset.

Luukas oli päiväkodissa, ja me lähdettiin M'n kanssa käymään vielä kaupassa - hakemassa viimeiset tarvittavat sairaalakassiin.

Muutaman tunnin kuluttua ne muutamat ja harvakseltaan tulevat supistukset kuitenkin loppuivat, ja se oli tietyllä tavalla helpotus, tietyllä tavalla taas suuri pettymys.

Päivä jatkoi kulkuaan normaalisti..

Luukas tuli päiväkodista, tehtiin ruokaa ja syötiin - touhuiltiin siis ihan tavallisia juttuja.

Iltapäivällä mua kuitenkin alkoi supistella uudelleen - kello oli neljä kun aloin kellottaa supistuksia.

Seurailin tilannetta muutaman tunnin, ja kuuden maita soitin synnärille - ohjeistettiin perinteisesti tulemaan sitten, kun ei kotona enää pärjää.

M' alkoi jo järjestellä Luukakselle ja Leolle hoitajia, sillä kyllähän me tiedettiin että synnytys on käynnissä - siivoiltiin kotona, pakkailtiin Luukakselle yökylävermeet, M' vei Leon hoitopaikkaansa.. 

Kun Luukasta tultiin hakemaan, aloin olla jo aika tuskainen - M' lähti tankkaamaan auton valmiiksi ja hakemaan kaupasta vielä itselleen energiajuomaa, mä kampesin odotellessani suihkuun. 

Ja siitä alkoi surkeiden sattumusten sarja: juuri kun laitoin M'lle viestiä että pistäppä vauhtia nyt alkaa olla kiire.. sain vastaukseksi vain että auto levisi, joudut odottamaan.

Saatiin onneksi nopeasti laina-auto alle, ja päästiin starttaamaan kohti Kuopiota - matka oli yhtä h*lvettiä, koitappa siinä istua autossa kun kovia supistuksia tulee ensin kahden, sitten yhden minuutin välein.

Klo 22 saavuttiin synnärille, jouduttiin vähän odottamaan ennenkuin meitä tultiin vastaanottamaan - sitten mut ohjattiin käyrille ja M' lähti siirtämään auton parkkihalliin.

Tunnin verran makoilin käyrillä, ja mulla loksahti leuka alas kun kätilö kävi tsekkaamassa tilanteen - olinkin jo 7 senttiä auki, päästiin siis suoraan siirtymään siitä synnytyssaliin klo 23.

Ilokaasumaski naamalle samointein, tällä kertaa mulle ei edes yritetty tyrkyttää mitään mitä en halunnut - nojailin sairaalasänkyyn ja hengittelin ilokaasua, tahti oli niin tiivis ja olin kätilön mukaan niin "omassa kuplassani" ettei hän viitsinyt häiritä sen enempää mitä nyt oli pakko.

Streptokokkinäytteen tulokset eivät olleet vielä tulleet, joten mut hoidettiin niinkuin mulla olisi streptokokki ja tiputettiin antibioottia - se kävi mulle paremmin kuin hyvin.

23.55 mua alkoikin jo ponnistuttaa.

Mies kutsui kätilön paikalle, sain luvan ähkiä omaan tahtiin pahimpaan tarpeeseen, reunat ei kuitenkaan olleet vielä väistyneet joten kätilö lähti.

Ei kyllä varmaan kovin pitkälle ehtinyt, sillä 00.08 ponnistamisentarve oli jo pakottava ja niin kova, että mies kutsui taas kätilöä joka tulikin aivan bumerangina takaisin saliin.

Puhkaistiin kalvot, että saataisiin homma vietyä loppuun saakka ja miltei jo huusin kyllää kohdunkaulanpuudutteelle, kun kätilö sitä varovasti ehdotti. Lääkäri tulikin hyvin pian paikalle, todetakseen vain ettei sitä enää voida laittaa - pää näkyy jo, nyt aletaan ponnistamaan.

00.12 alettiin sitten tositoimiin.

26.2.2021 klo 00.22 syntyi Rasmus, painaen 3300g ja ollen 48cm pitkä.

Raskausviikkoja oli tuolloin 39+0, ja synnytys kesti 8h 12min.

Vaikka synnytys oli raju verrattain esikoisen synnytykseen, jäi mulle tästä aivan huippu fiilis - mulle ei tyrkytetty mitään & sain "synnyttää rauhassa".

🖤 Tiia Krista Annika